Voivatko tiede ja tiedeopetus olla katsomuksellisesti neutraaleja?

Yleisen käsityksen mukaan tieteen – kuten myös tiedeopetuksen – pitäisi olla katsomuksellisesti neutraalia. Uskonnolliset ja ideologiset näkemykset eivät saisi määrätä tieteen tuloksia, vaan tieteen pitäisi olla avointa totuuden etsintää. Toisaalta tieteen pitäisi myöntää rajansa, eikä se saisi sanella vastauksia katsomuksellisiin kysymyksiin.

Pyrin tarkastelemaan tässä kirjoituksessa tieteen puolueettomuuden tieteenfilosofisia edellytyksiä ja mahdollisuuksia. Keskityn erityisesti metodologiseen naturalismiin, jota tieteessä noudatetaan.

Lopuksi tutkin parin käytännön esimerkin kautta sitä, onnistuuko suomalainen tiedeopetus käytännössä olemaan neutraalia. Otan esimerkit filosofian ja biologian lukio-oppikirjoista, sillä näissä aineissa tieteen katsomukselliset jännitteet näkyvät parhaiten.

Tiedettä haittaavista ideologisista rajoitteista nostetaan esiin yleensä ensimmäisinä uskonto ja poliittiset aatteet. Esimerkiksi Galilein hypoteesien torjuminen teologisin perustein 1600-luvulla haittasi tieteen luonnetta tiedon ja totuuden tavoitteluna.

Koska uskonnolliset käsitykset ovat luonteeltaan puolueellisia, neutraalina vaihtoehtona pidetään metodologista naturalismia, johon tieteellinen tutkimus ja argumentaatio nykyään sitoutuvat.

Metodologinen naturalismi ei ota kantaa uskonnollisiin uskomuksiin sinänsä, mutta sen mukaan yliluonnolliset selitykset eivät ole tieteellisiä. Esimerkiksi Yhdysvaltain tiedeakatemia NAS on määritellyt, että ”tieteelliset väitteet voivat vedota vain luonnollisiin asioihin ja prosesseihin” [1].

Tieteen edistyksen tiellä ovat kuitenkin olleet myös muut kuin teologiset aatteet. Esimerkiksi vakaumuksellinen usko ikuiseen maailmankaikkeuteen hidasti alkuräjähdysteorian syntyä ja kehitystä.

Ensin Einstein lisäsi yhtälöihinsä korjauskertoimen, koska muuten suhteellisuusteoria olisi edellyttänyt joko supistuvaa tai laajenevaa universumia. Kun Hubble kuitenkin havaitsi maailmankaikkeuden laajenevan, fyysikko A. S. Eddington piti ajatusta vastenmielisenä, sillä universumilla olisi ollut alku. Eddington arveli useimpien ajattelevan samoin. [2]

Myös Fred Hoyle piti ajatusta epämiellyttävänä antaen teorialle pilkkanimen big bang [3], ja pitäytyi epätoivoisesti vaihtoehtoisissa tulkinnoissa.

Metodologista naturalismia ei siis voi nostaa erityisasemaan ainakaan sillä perusteella, että se estäisi ennakkoluuloja rajoittamasta tiedettä.

Ennakkoluulot eivät ole ainoita oletuksia tieteessä, sillä kaikki looginen päättely tarvitsee perustakseen joitakin aksioomia. Mutta toimiiko tiede, tai voiko se edes toimia, katsomuksellisesti riippumattomista aksioomista käsin?

Metodologista naturalismia kritisoidaan monesti myös tästä näkökulmasta – se ei ole katsomuksellisesti neutraali lähtökohta. Esimerkiksi Suomessa professori Tapio Puolimatka on arvostellut metodologista naturalismia siitä, että tutkimusta tehdään ikään kuin Jumalaa ei voisi olla olemassa ja ateismi olisi totta. [4]

Periaatteessa metodologinen naturalismi ei ole sama asia kuin ateismi tai ontologinen naturalismi [5], eli kaiken yliluonnollisen kiistäminen. Metodologinen naturalismi kuitenkin sanoo, että yliluonnollisiin syihin ja olentoihin ei tule vedota tieteellisissä selityksissä ja argumenteissa, vaikka niitä voisikin olla olemassa. Näin rajataan sitä, mitä kaikkea todellisuudesta voidaan saada selville.

Puolimatka onkin puolustanut näkemystä, jonka mukaan Jumala on niin merkittävä tekijä, ettei todellisuuden perimmäiselle luonteelle voida tehdä oikeutta ottamatta kantaa Jumalaan. [4]

Vastaväitteenä voidaan tietysti esittää, ettei metodologisen naturalismin tarvitsekaan olla neutraalia, koska se ei ole ideologinen valinta, vaan pikemminkin tieteen johtopäätös. Ja kuten esimerkit Galileista tai alkuräjähdyksestä osoittivat, puolueelliset oletukset eivät ole hyväksyttäviä, mutta puolueelliset johtopäätökset ovat.

Stanfordin yliopiston filosofian tietosanakirjan mukaan moderni luonnontiede on löytänyt muun muassa energian säilymislain. Sen ja muiden tieteellisten tulosten katsotaan rajaavan niitä kausaalisia syitä, joilla voi olla fyysisiä seurauksia [5].

Kaikkiin luonnonlakeihin liittyy kuitenkin aina soveltamisalan rajat. Esimerkiksi energian säilymislaki toimii vain eristetyissä järjestelmissä ja energiaperiaate suljetuissa. Lisäksi oletetaan, että lait pätevät ainoastaan suljetuissa luonnollisten syiden järjestelmissä.

Yliluonnollinen syy tekisi muuten suljetusta luonnollisesta systeemistä avoimen. Jos yliluonnollinen syy olisi vaikuttanut historian aikana fyysisesti, tämä ei tarkoittaisi luonnontieteen löytämien lakien rikkoutumista, koska ilmiö olisi niiden soveltamisehtojen ulkopuolella.

Voisiko metodologisen naturalismin asemaa kuitenkin puolustaa jonkinlaisena käytännöllisenä välttämättömyytenä? Neutraali tiedenäkemys voisi perustua niiden asioiden varaan, joista kaikki tieteentekijät ovat yhtä mieltä.

Jumalan olemassaoloon ei tarvitse ottaa kantaa esimerkiksi todettaessa, että maailmassa vallitsee tietynlaisia säännönmukaisuuksia, tai selvitettäessä niiden tarkempaa luonnetta. Näyttää siltä, että tieteessä ei voi todistaa yliluonnollisten olentojen olemassaoloa tai olemattomuuttakaan, joten useiden tutkijoiden mukaan asiaan ei pitäisi ottaa tieteessä kantaa [6].

Historiantutkimuksessa on sen sijaan hivenen vaikeampi löytää täysin neutraalia tutkimusmetodia. Jos nimittäin oletetaan todellisuuden olevan kausaalisesti suljettu, siten etteivät nuo löydetyt säännönmukaisuudet salli poikkeuksia, todetaan samalla, ettei mikään yliluonnollinen ole voinut vaikuttaa fyysisiin tapahtumiin kesken maailmanhistorian.

Kausaalisen sulkeuman olettaminen on hyvin lähellä ontologista naturalismia. Vaikka yliluonnollisten olentojen olemassaoloa ei kielletäkään, niiden on väistämättä jäätävä kyvyttömiksi sivustaseuraajiksi. Tällainen näkemys on tietysti sopusoinnussa ainakin ateismin ja deismin kanssa, mutta se sulkee pois teismin, eli uskon aktiivisesti vaikuttavaan Jumalaan.

Maailmanhistorian naturalistisuus ei ole neutraali oletus, mutta tieteellisesti voidaan tutkia sitä, minkälaiset historian ilmiöt ovat selitettävissä toistettavien säännönmukaisten ilmiöiden kautta. Tämän pohjalta voidaan johtaa näkemys, jonka mukaan tiede on jääkiekkoon tai shakkiin rinnastettava peli, jota tulee pelata tiettyjen sääntöjen mukaan.

Tämä ei tarkoita edes sitä, että luopuisimme tieteessä totuuden tavoittelusta – tiede etsisi kyllä totuutta, mutta ainoastaan niistä asioista, jotka jäävät tiettyjen rajojen sisälle. Tieteessä vain pyritään selvittämään, kuinka suuri osa todellisuudesta on selitettävissä luonnollisten syiden avulla.

Esimerkiksi biokemisti Richard Dickerson kannattaa tällaista tiedenäkemystä:

”Tiede on pohjimmiltaan peli. Se on peli, jossa on yksi hallitseva ja määrittelevä sääntö: - - Katsokaamme kuinka pitkälle ja missä laajuudessa pystymme selittämään fysikaalisen ja aineellisen universumin ilmiöitä täysin fysikaalisten ja aineellisten käsitteiden avulla, vetoamatta yliluonnolliseen.” [7]

Dickerson itse on evankelikaali kristitty, mutta hän näkee yliluonnolliseen vetoamisen tieteessä yksinkertaisesti tieteen sääntöjen rikkomisena. Jos tiedemies uskoo esimerkiksi, että Jumala on luonut ihmisen, hän voi Dickersonin puolesta aivan vapaasti kannattaa tätä näkemystään, kunhan muistaa, ettei kyseessä ole missään tapauksessa tieteellinen selitys.

Vaikka kyseinen näkemys olisi totta, Dickersonin mukaan tiede voisi sanoa korkeintaan, ettei tieteellä ainakaan toistaiseksi ole asialle selitystä.

Näin muotoiltuna metodologinen naturalismi on katsomuksellisesti neutraalia. Kausaalista sulkeumaa ei oleteta: kaikille historian tapahtumille ei ole välttämättä olemassa luonnollista selitystä.

Historiallisten tieteiden ensisijaisena tutkimuskohteena ei siis olisi niinkään se, mitä oikeasti tapahtui, vaan se, mikä olisi luonnonlakien puitteissa tuottanut todennäköisimmin havaitut tosiasiat. Muut päätelmät jäisivät tutkijan vakaumuksen asioiksi.

Kokonaan toinen kysymys on, onko ehdoton neutraalisuus parempi vaihtoehto kuin niin sanottu dialoginen pluralismi. Sen mukaan tiedettä voi tehdä kilpailevista näkökulmista siten, että kukin alistaa omat premissinsä avoimeen keskusteluun. Monien nykyfilosofien, kuten Puolimatkan, mukaan tiede toimisi tällä tavoin hedelmällisemmin. Tämän näkökulman käsittely kuitenkin sivuutetaan tässä.

Entä käytäntö: onnistuuko tiedeopetus olemaan neutraalia? Metodologista naturalismia voidaan käytää vertailukohtana luettaessa lukion biologian biotekniikan kurssin kuvausta ensimmäisten solujen synnystä [8].

”Biologinen evoluutio alkoi, kun syntyi itseään kahdentavia molekyylejä. Ne ovat todennäköisesti olleet ribonukleiinihappoa eli RNA:ta, koska RNA-molekyylit voivat toimia sekä perinnöllisen informaation säilyttäjinä ja välittäjinä että biokemiallisten reaktioiden nopeuttajina (entsyymeinä). Kun tällaisten kahdentuvien rakenteiden ympärille muodostui kalvo, syntyivät ns. esisolut. Niissä ratkaistiin ajan myötä monia solun toiminnan kannalta keskeisiä ongelmia: mistä ja miten saada kasvuun tarvittava energia, kuinka kuljettaa aineita kalvon läpi, kuinka lisääntyä jne.”

Itseään kahdentavien molekyylien syntyminen itsestään esitetään lukijalle historiallisena faktana, samoin kuin se, että nämä molekyylit eristäytyivät jossain vaiheessa sellaisiin kalvoihin, jotka estivät niitä väliaikaisesti hankkimasta energiaa ja raaka-aineita sekä lisääntymästä.

Lukijan ei tarvitse tietää kritiikistä. Pienimmätkin itseään kopioivat RNA-molekyylit koostuvat useista tuhansista sopivassa järjestyksessä olevista atomeista, joilla ei ole mitään luonnollista taipumusta järjestyä toiminnalliseksi rakenteeksi.

RNA-kopioitujan syntyminen optimaalisessa alkuliemessä vaatisi suopeallakin laskulla kiusallisen paljon enemmän yrityksiä kuin havaittavassa universumissa on voinut olla fysikaalisia tapahtumia [9].

Ainoa mielekäs syy pitää RNA-molekyyliä todennäköisenä elämän alkuna on se, että kaikki muut vaihtoehdot näyttävät vieläkin epätodennäköisemmiltä. Kausaalisen sulkeuman teesin takia täytyy olettaa, että joku näistä luonnollisista selityksistä on totta, ja siksi myös riittävän todennäköinen.

Tällainen kiertely on aika kaukana sen tosiasian myöntämisestä, ettei itseään kahdentavan biomolekyylin syntymiselle ole esitetty ainakaan toistaiseksi mitään mielekästä tieteellistä selitystä [10].

Lukion filosofian peruskurssin oppikirjassa annetaan ymmärtää, että ollaksesi tieteellisesti ajatteleva ihminen, käsityksesi maailmasta on oltava materialistinen:

”Modernin luonnontieteen käsitys maailmasta on materialistinen. Sen mukaan vain aine on todellista. Kaikki muu on aineen heijastumaa tai sivutuotetta.” [11]

Todellisuudessa tiede ei kuitenkaan johda materialismiin, eikä tieteellinen tutkimus edellytä materialistista maailmankuvaa, joten väitettä on vaikea pitää millään muotoa uskonnollisesti neutraalina. Myöhemmin samassa kirjassa asetetaan kausaalinen sulkeuma luonnontieteen aksioomaksi:

”[L]uonnontiede olettaa, että luonnonlait määräävät kaiken, mitä maailmassa tapahtuu. Ne vaikuttavat maailmankaikkeudessa eivätkä salli poikkeuksia.” [12]

Filosofian peruskurssin opiskelijalle tarjotaan siis ontologisen naturalismin ja deismin mukaista tiedenäkemystä. Kuten yllä on todettu, tämän näkemyksen neutraaliutta ei voida puolustaa sen paremmin tieteen tuloksilla kuin käytännöllisellä välttämättömyydelläkään.

Ainakin näiden esimerkkien valossa tiedeopetus epäonnistuu neutraaliudessaan. Opetuksessa tehdään johtopäätöksiä, joita ei voida puolustaa metodologisen naturalismin periaatteella, vaan ne on tehtävissä ainoastaan olettamalla, että maailmanhistoria todella noudattaa kausaalisen sulkeuman periaatetta.