Cross Section
ETUSIVU UUSIN NUMERO TOIMITUS JA YHTEYDET
AIHEPIIRIT: Apologia Myytinmurtajat Tiede & Filosofia Usko & Teologia Yhteiskunta
Ihmiset & Vapaa-aika Kolumnit Novellit Ristin kilta -jutut NUMEROT 2006- IN ENGLISH

Kristittyjen elinehto: Kohdatkaa toiset ihmiset

PARISUHDELAISTA äänestettiin Suomessa syyskuussa 2001. Pastori, teologian maisteri Ari Puonti seurasi eduskuntatalon portailla kokoontunutta mielenosoitusta televisiosta, ja häntä suututti. ”En halunnut olla mukana mielenosoittajien joukossa. Heidän kylttinsä kertoivat, että homot kuuluvat helvettiin.”

Puonnin omat julisteet olisivat olleet kunnioittavampia. ”Olisin voinut kantaa kylttiä, jossa pyydetään anteeksi sitä, että kristityt ovat kohdelleet homoja pahoin. Mutta samalla sanoisin, että en voi luovuttaa pois Raamatun arvoja”, hän sanoo.

Raamatun arvoilla Puonti viittaa siihen, että ihmisen seksuaalisuuden tulisi toteutua heteroseksuaalisessa avioliitossa. Aslan ry., josta Puonti parhaiten tunnetaan, tekee työtä pitkälti tämän teeman parissa. Oman määrittelynsä mukaan järjestö on Raamatun pohjalta toimiva tukiryhmä niille, jotka haluavat eheytyä tunteidensa ja seksuaalisuutensa kanssa. Suurin osa sen toiminnassa mukana olevista on heteroja, vaikka median huomio on kiinnittynyt yksipuolisesti homoihin.

Puonti itse on tehnyt itse työtä Aslanissa sielunhoitajana. Lisäksi hän on hyödyntänyt psykologian opettajan koulutustaan toimimalla yhdistyksessä kouluttajana.

MUTTA ANTEEKSI pyytäminen? Mitä Puonti sillä tarkoittaa, jos hänen näkemyksensä homoudesta itsessään on konservatiivinen?

”Kristilliset seurakunnat ovat tehneet väärin siinä, että ne ovat heijastaneet jokaisessa ihmisessä asuvan pahuuden johonkin ’erityisen syntiseen’ ryhmään. Homot ovat olleet projektiolle yleinen kohde”, Puonti vastaa.

Toinen heteroseksuaalien vika, joka tällä kertaa ei rajoitu kristittyihin, on hänen kokemuksensa mukaan ylemmyydentunto – ”olen hetero, siis parempi ihminen”. Puonti perää, ettei ylenkatseeseen pitäisi olla kellään varaa, sillä kaikki ihmiset ovat syntisiä ja tarvitsevat Jumalan armoa.

VASTAKKAINASETTELU kuitenkaan ei rajoitu homoihin: konservatiiviset kristityt pitävät verrattain usein omina vastustajinaan muitakin ryhmittymiä, kuten arvoliberaaleja, feministejä ja äänekkäitä ateisteja. Samalla tämä laajempi asiayhteys kertoo, että myös ei-kristityt osallistuvat aktiivisesti konfliktiin.

”Nämä ryhmät julistavat hyvin voimakkaasti omaa sanomaansa, eivätkä välttämättä halua suvaita niitä, jotka ajattelevat eri tavoin kuin he”, Puonti sanoo. ”Länsimainen ’suvaitsevaisuus’ rajoittuu yleensä vain samanmielisiin ihmisiin. Konservatiivisia kristittyjä voi haukkua ja pitää vähä-älyisenä, eikä kukaan pidä sitä vihan lietsomisena ihmisryhmää kohtaan.”

”Lisäksi monet ihmiset ovat torjuneet kristinuskon, koska väittävät tietävänsä, mitä se tarjoaa”, Puonti jatkaa lainaten yhdysvaltalaista pastori-kirjailijaa Rich Nathania [1].

KRISTITYILLE TILANNE on täysin ennennäkemätön. Yhä useampi jättää perinteiset kirkot, ja vielä yleisempää on, etteivät ihmiset tiedä kovin hyvin, mistä kristinuskossa on kyse.

Yhteiskunnan muuttumisesta ei pidä leipoa Puonnin mielestä liian suurta ongelmaa, mutta hänen mukaansa on ensiarvoisen tärkeää, että kristityt osaavat sopeutua tosiasioihin. ”Kristillinen yhtenäiskulttuuri on särkynyt. Kirkkojen on pakko tottua monimuotoiseen yhteiskuntaan, jossa ne eivät voi määräillä ihmisiä”, hän perustelee.

Useita suosittuja lähestymistapoja Puonti pitää kuitenkin toimimattomina. ”Liberaalimmat kirkot ovat halunneet mukautua vallitsevan kulttuurin arvoihin niin paljon, että ne eivät kiinnosta enää ketään. Diskoistakin saa parempia elämyksiä, eikä humanistiseen ajatteluun tarvita seurakuntaa”, hän suomii.

Toinen ongelma on kömpelö kommunikointi. Ari Puonnin mielestä liian monet kristityt laskevat liian paljon sen varaan, että heidän yleisönsä tietää, mitä kristinuskon peruskäsitteet, kuten synti, armo ja pelastus, merkitsevät.

Ari Puonti

KÄYTÄNNÖSSÄ PUONTI näkee kaksi tapaa, joilla kristinusko voi selvitä haasteesta elinkykyisenä. Ensimmäinen mahdollisuuksista on laupeudentyö – taito kohdata, auttaa ja kunnioittaa toisia ihmisiä – ja toinen on yliluonnollisen kohtaaminen.

Molempien vaihtoehtojen kannalta hän pitää ensiarvoisen tärkeänä, että perinteinen kirkkojärjestys unohdetaan. ”Jotta kristityt voisivat saada mitään aikaan, heidän täytyy huomata, että ulkopuoliset eivät tule kirkkoihin. Heidän itsensä tulee lähteä ulos toisten luo”, hän sanoo.

KANSSAKÄYMINEN kuitenkaan ei ala tyhjästä. Puonnin lähtökohta on toisen ihmisen kunnioitus.

”Kristittyjen tehtävänä on palvella kuten Jeesus. Palvelijan tehtävänä on asettua aina toisen alapuolelle”, hän lisää. ”Jos tilanteeseen sopii, pitäisi kysyä toiselta, tarvitseeko hän apua: onko nälkä, onko hän yksinäinen, kaipaako hän ehkä vastauksia hengellisiin asioihin?”

Puonti myöntää, että lähetystyössä tämä toimintamalli puree parhaiten sellaisiin ihmisiin, joilla ei ole negatiivista ennakkoasennetta kristinuskoon. Yritys auttaa esimerkiksi ateistia tai muslimia on ongelmallinen: he todennäköisesti torjuvat kristityn, joka on heille epä-älykäs keinottelija tai synnissä elävä harhaoppinen.

”Silti ihmiset huomaavat helposti, onko heitä kohtaan osoitettu kiinnostus aitoa. Useimmiten he ilahtuvat vakaumuksestaan riippumatta, jos se on”, Puonti jatkaa kokemustensa puntarointia. Seurakuntansa puolesta hän on tehnyt työtä kadulla ja kohdannut satunnaisia ohikulkijoita paljon.

Yksi epäaitouden mittari onkin hänen mielestään se, jos apu jää vain käännytyksen välineeksi. ”Vaikka me toivomme, että ei-kristityistä tulisi kristittyjä, palvelemista ei saa ehdollistaa sen alle, käykö niin vai ei.”

TARJOTESSAAN TOISEKSI ratkaisuksi kokemuksellista kristinuskoa Ari Puonti tietää, mistä puhuu. Hän johtaa luterilaisen kirkon ulkopuolista Helsinki Vineyard -seurakuntaa, jonka jäsenten enemmistö muodostuu nuorista aikuisista ja nuorista lapsiperheistä: juuri siitä ryhmästä, josta perinteiset kirkot menettävät väkeä.

Seurakunta on osa kansainvälistä Vineyard-kirkkojen liikettä, ja se pyrkii olemaan maltillisen karismaattinen ja korostamaan Pyhän Hengen yliluonnollista toimintaa.

Karismaattisuuden salliminen on Puonnin mielestä tärkeää, sillä kaukainen Jumala yleensä ei tyydytä uskonnollisia etsijöitä. ”Niille, jotka ovat kiinnostuneita uskosta, kaste ja ehtoollisleipäpala eivät riitä kokemukseksi tuonpuoleisesta”, hän sanoo.

Seurauksena liian ”kuivasta” seurakuntaelämästä onkin usein se, että uskonnollisia tai sen kaltaisia kokemuksia etsitään muualta. Esimerkiksi Puonti nostaa trance-juhlat. ”Tuntikausien tanssiminen psykedeelisen musiikin tahdissa antaa juhlijalle elämyksen, jossa hän on ’osa jotain suurempaa’.”

Kysyntä tuonpuoleiselle näkyy myös siinä, että new age -messut [2] vetävät kerta toisen jälkeen tuhansia vieraita Nokian herätyksen kaltaisten liikkeiden tapaan [3].

Puonti ei näekään mitään syytä hävetä karismaattisia herätyskokouksia, vaikka niitä usein syytetään ”hihhuloinniksi”: samanlaista käytöstä pidetään hyväksyttävänä ei-uskonnollisessa tapahtumassa.

”Sormella osoittajat voisivat mennä katsomaan vaikka rave-bileitä. Dj on kuin saarnaaja, joka piiskaa yleisön hurmoksiin, ja jengi kohottaa kätensä ylistykseen.”

YLILUONNOLLISEN KOKEMISELLA Puonti tarkoittaa paitsi ihmisen subjektiivista tunnetta, myös todellista Jumalan Hengen vaikutusta. Jälkimmäinen on erityisen tärkeä todistus niille, jotka torjuvat yliluonnollisen olemassaolon.

”Jos todella kohtaa Jumalan, järkeily ja selittely loppuvat. Silloin voi joko paaduttaa itsensä ja paeta tai päättää palvoa Jumalaa”, Puonti väittää.

”Useimmat ateistit perustelevat näkemystään järjellisin päätelmin, mutta kokemusteni mukaan motiivi heidän katsomukselliselle valinnalleen on yleensä jossain muualla”, Puonti toteaa. Hän on huomannut merkittäviä vaikuttimia olevan kaksi.

”Ensinnäkin, jotkut ovat pettyneet elämään ja siksi päättäneet, että eivät voi olla tekemisissä minkään ’jumalan’ kanssa. Toisille taas ateismi on ollut itsestäänselvyys heidän elinympäristössään.”

AUTTAMISEN ja yliluonnollisuuden yhteiseksi nimeksi Ari Puonti näkee elinvoiman. Niissä on tuulahdus Raamatun ajalta, jolloin Jeesus ja apostolit julistivat Jumalan valtakuntaa hyvin konkreettisesti.

”Jeesus kertoi, että Jumalan valtakunta on tullut lähelle, ja hän todisti sen. Hän paransi sairaat ja ruokki köyhät”, Puonti ihailee.

Suurista länsimaisista kirkoista hän ei enää löydä tätä voimaa. ”Valistusajattelu kuohitsi kristinuskon moralismiksi. Usko jää kuitenkin tyhjäksi, jos sillä ei ole voimaa muuttaa elämää.”

Teksti jatkuu: Aslan etsii lääkkeitä hetero- ja homofobiaan


Numeroidut (painetun artikkelin sisältämät) viitteet


[1] Nathan, R.; Who is my enemy – Welcoming the people the church rejects; Zondervan 2002; ISBN 0–310–23882–X

[2] Minä Olen -messut 2008; http://www.minaolen.com/messut2008/

[3] Nokia Mission uutislehti; numerot 12/06, 10/07; http://tampere.nokiamissio.fi/pdf/missiolehti_1206.pdf, http://tampere.nokiamissio.fi/pdf/missiolehti_1007.pdf (jälkimmäinen linkki ei toimi enää)


   

Teksti: Tuomas Kangasniemi
Kuva 1: Joanna Myszak / Stock.xhng
Kuva 2: Jani Laukkanen
Kuva 3: Stock.xhng / "Leocub"

"Vaikka me toivomme, että ei-kristityistä tulisi kristittyjä palvelemista ei saa alistaa sen alle, käykö niin vai ei."

"Kristilliset seurakunnat ovat
tehneet väärin siinä, että ne ovat heijastaneet jokaisessa ihmisessä asuvan pahan johonkin 'erityisen syntiseen' ryhmään. Homot ovat olleet projektiolle yleinen kohde."