Minun Isäni kodissa on monta huonetta -novelli

nojaava 1
Astuin ulos kerrostalon porraskäytävästä kadulle. Oli harmaa syksyinen sadepäivä, mutta pimeän porrasaulan jälkeen silmillä meni kuitenkin hetki sopeutua valoon. Oikealta kääntyi farmariauto, jonka takapenkillä oleva lapsi katsoi minua nauraen suoraan silmiin. Käänsin katseeni nopeasti pois, lapsen viattomuus tuntui uhkaavan synkeyttäni. Päähäni satava vesi, joka valui epämiellyttävinä noroina kasvojani pitkin, tuntui oudolla tavalla hyvältä. Halusin tuntea itseni kurjaksi.
 

Periaatteessa minulla oli kaikki hyvin, oli oma pieni huoneisto ja jopa opiskelupaikka. Mutta tyhjä astia on tyhjä astia, vaikka se kelluisi meressä. Ja nyt tuo kiusallisen tyyni ympäröivä meri tuntui lähinnä ilkkuvan sisäiselle janolleni. Tarvitsin juotavaa, makeaa vettä.

Takana oli pitkä ja turha kesä, jonka kohokohta oli ollut heinäkuun festarit. Ne olivat kesän ainoa pidempi jakso, jolloin olin nauranut useammin kuin kerran päivässä. Mutta nauraessakin voi sydän kärsiä, ja minä totisesti tiesin mitä se tarkoittaa. Mieleni oli noina päivinä iloinen, mutta sydämeni kärsi.

Enhän lopulta ollut tehnyt koko kesänä mitään hyödyllistä. Olin kyllä ajatellut hankkia töitä kesäksi, mutta sekin yritys jäi keskeneräiseksi. ”Työhakemuksessa pitäisi kertoa, miksi olen niin hieno ihminen. Mutta kun minä en ole semmoinen”, huokaisin mielessäni.

Ohi ajava auto roiskutti mutaa farkuilleni ja pysäytti ajatukseni hetkeksi. Likaisuuteni ja sateen otsalleni epämuodikkaasti laskemat hiukset eivät haitanneet poikkeuksellisesti ollenkaan. Katsastin kuitenkin nopeasti ettei lähistöllä näkynyt ketään tuttuja.

Kaikki on hyvin.” Tutuille en näyttänyt tuskaani. Todellisuudessa elämän pinnallisuus raastoi sisintäni hiekkapaperin lailla. Elämä tuntui suurelta improvisointiteatterilta, jonka ainut tarkoitus oli tehdä mahdollisimman hyvä roolisuoritus. Elää muiden näkökulmasta hyvä ja yltäkylläinen elämä.

Viereisestä katuravintolasta levisi friteerattujen banaanien tuoksu ja kuului onnellista ja vapautunutta naurua. Hento kaiho valtasi hetkeksi mieleni, ja sain puristaa käsiäni nyrkkiin välttääkseni pienen kyyneleen valumasta poskelleni. Halusin tuntea itseni iloiseksi ja onnelliseksi, mutta en hinnalla millä hyvänsä. Ilolla täytyi olla jokin pohja, jokin merkitys. Kaipasin onnellista sydäntä, täyttä sydäntä.

Sen verran olin kuitenkin näyttänyt tuskaani tutuilleni, että olin kysynyt jokin aika sitten parhailta ystäviltäni, miksi he elävät. Mikä oli heidän elämänsä tarkoitus? Pelkäsin itse tuota kysymystä valtavasti, mutta minun oli ollut pakko kysyä.

Olin heti huomannut, että kysymys oli heillekin epämiellyttävä. Arvostelevan hiljaisuuden jälkeen Tero oli sanonut itsevarmana, että hänen elämänsä tarkoitus oli rakkaus. Tähän Milla oli jatkanut haluavansa elää onnellisen elämän, tehdä sitä missä hän tuntee itsensä onnelliseksi. Otso taas uskoi elämänsä tarkoituksen olevan tehdä hyvää, hän halusi auttaa muita.

Niko oli naurahtanut pohdinnoille. ”Elämällä ei ole tarkoitusta”, hän oli tuhahtanut. ”Tai jos on, se on lisääntyminen, geenien siirtäminen eteenpäin”, hän oli jatkanut.

Kun muut jäivät odottamaan omaa vastaustani, olin vain sanonut, että en tiennyt. En totisesti tiennyt, miksi elän.

Kävellessäni ohitin tien reunassa istuvan kerjäläisen. Nainen istui samassa paikassa, jossa oli eilenkin istunut. Niin hän oli tehnyt jo viikon ajan.  Hänen ryppyisiltä kasvoiltaan kuvastui elämän kovuus suorana teräväpiirtolähetyksenä. Silmistä oli kadonnut toivon liekki, ne vain katsoivat tyhjinä eteenpäin. Veden täyttämän kerjuuastian pohjalla lojui muutama kolikko.

”Miksi kurjuus iski joihinkin niin paljon kovemmin?”, kysyin itseltäni. Meinasin ohittaa ajatuksen nopeasti, sehän olisi tehnyt oman epätoivoni epäoikeutetuksi. Päätin kuitenkin pitää ajatuksestani kiinni. Kysymyksiä nousi tietoisuuteni: ”Ovatko ulkoiset olosuhteet kuitenkaan kaikkea? Onko tässä elämässä kyse jostakin suuremmasta? Onko ulkoinen kärsimys jotenkin pahempaa kuin sisäinen? Täysi astia on kai täysi autiomaassakin.”

Jatkoin askellustani epävarman oloisesti. Varsinaisesti en ollut menossa minnekään, mutta ajattelin poiketa läheiseen kauppakeskukseen ja ostaa hieman karkkia. Kenties makea suu helpottaisi oloani hieman.

Tuulenpuuska löi kasvoilleni. Siristin silmiäni ja käänsin päätäni välttääkseni roskien lentämisen silmiini. Samalla törmäsin vastaantulevaan ihmiseen. Käänsin päätäni nähdäkseni kehen olin törmännyt. Minua hiukan lyhyempi tyttö katsoi minua suoraan silmiin, hymyili, pyysi anteeksi, toivotti siunausta ja jatkoi nopeasti matkaansa.

Yllätyksestä toivuttuani otin muutaman askeleen ja kävelin liukuovista sisään. Äsken näkemäni kasvot hämmästyttivät minua. Tytön kasvot eivät olleet täyttäneet kaikkia länsimaisten kauneusihanteiden vaatimuksia, mutta kasvoista loistaneet syvä rauha, ilo ja puhtaus olivat olleet jotakin hämmästyttävän kaunista.

Oikeastaan pääsyy miksi alun perin olin lähtenyt kotoani, oli järkytyksen ja kenties jopa likaisuuden tunteeni, jota halusin paeta. Olin katsonut pornoa netistä ja erehtynyt katsomaan erästä naista suoraan silmiin. Hämmästyttävintä oli, etten ollut tehnyt sitä koskaan ennen. Näennäisen kauniiden kasvojen takaa oli paistanut lähes täydellinen epätoivo ja itsehalveksunta. Ja nyt nuo äsken näkemäni kasvot loivat täydellisen vastakohdan. Toivo, ilo ja itsearvostus olivat jotakin, mitä minulla ei ollut.

Jatkoin kävelyäni kauppakeskuksen käytävällä ja kysyin samalla itseltäni ”mitä rakkaus edes on?”. ”Onko se vain hetken huumaa, pelkkää valhetta?” Teron kommentti rakkaudesta elämän tarkoituksena jotenkin häiritsi minua. Miten voi sanoa rakkauden elämän tarkoitukseksi, jos ei edes tiedä mitä se on? Ja samaan aikaan Terokin katsoi netistä pornoa. ”Ihmisten sydän revitään kappaleiksi, ja korvaukseksi tästä annetaan tukku rahaa”, niin muistelin rippipapin joskus puhuneen meille hormonipäisille teineille. Tänään tuntui, etten itsekään keksinyt sille parempaa kuvausta.

Ajatuksissani oli enemmän kysymyksiä kuin vastauksia: ”Ihmiset tekevät hurjia asioita rahan takia aivan turhaan. Jos se tekisi onnelliseksi, olisivat kai maailman rikkaimmat ihmiset kaikkein onnellisimpia.” Otin muutaman askeleen väistääkseni vastaantulevaa ja jatkoin ajatustani: ”Haluaako ihminen lopulta vain kokea itsensä hyväksytyksi ja rakastetuksi? Mitä muuta onnellisuuteen tarvitsee? Ei, ei ei! Täytyy tietää olevansa rakastettu, muuten kokemus haihtuu ja jättää jäljelle vain suuremman epätoivon.”

Ainakin yksi asia tuntui minusta varmalta: kukaan ei välittänyt minusta. Mutta toisaalta minua hämmensi. Jos minuun oli pantu kaipuu olla rakastettu, kai se oli tarkoitettu täytettäväksi.

Pujottelin ihmisjoukon läpi kuraisissa farkuissani. Tunnetilani oli niin sekava, etten tiennyt itsekään mitä ajatella. Muutin jopa suunnitelmaani ja ohitin karkkikaupan pienen epäröinnin jälkeen. Karkin syöminen olisi tuntunut liian pinnalliselta juuri nyt. Sen sijaan otin liukuportaat ylös. Normaalisti olisin kävellyt portaissa, mutta nyt vain tuijotin eteeni mietteliäänä, samalla kun livuin hiljalleen kohti yläkertaa. Ylhäällä jäin nojailemaan kyynärpäästäni kaiteeseen, jonka toisella puolella avautui näkymä alakertaan.

Aloin ajatella edessä näkyviäni ihmiskohtaloita: ”Kullakin noista ihmisistä on omat ajatuksensa, unelmansa, tavoitteensa. Jokin merkitys tällä kaikella on pakko olla. Minäkö muka seison täysin sattumalta täällä kaiteeseen nojaten, ajatellen, miksi maailma on olemassa? Yksi fysikaalinen sattuma on tässä ihmettelemässä toisia samojen lakien muovaamia sattumia.”

Nikon vastaus elämän tarkoituksettomuudesta tuntui mielettömältä. ”Mutta suurin osa noiden ihmisten tekemisestä näyttää kyllä täydeltä turhuudelta ja tuulen tavoittelulta”, myönsin. ”Täytyy olla jotakin enemmän. Jotakin, jonka merkitys ei katoa edes silloin, kun kuolen. Mitä edes on hyvän tekeminen?”

Aloin vaipua epätoivoon. Ajattelin ostaa olutta ja antaa unohtaa kaiken, mikä unohdettavissa on. ”Toisaalta sen jälkeen olisi kyllä vieläkin pahempi olo. Ja sitäkö varten minä täällä olen?”, karjaisin mielessäni. ”Ei, minua ei ole luotu sitä varten. Elämällä täytyy olla jokin suurempi merkitys kuin sen välttäminen.”

Silloin joku koputti olkapäätäni. Käänsin pääni nähdäkseni, kuka oli kyseessä. Nuori mies, jonka koko olemuksesta huokui tuo sama rauha kuin näkemälläni tytöllä, ojensi minulle lapun. Hän katsoi minua suoraan silmiin ja sanoi: ”Minun Isäni kodissa on monta asuinsijaa.” 

 

Gaius 


Lue myös: Tie kotiin -teksti